Aina välistä tulee mietittyä minkälainen hupsu täytyy olla, että pitää lakkaamatta vaan haaveilla seuraavista paikoista ja ihmisistä, joita ehkä tapaan. Samaan aikaan monet ystävät täällä Suomessa ovat jo melkein vakiintuneita (ja kröhkröm... mitäs tapahtui sille villille nuoruudelle... me ei olla kuin nipinnapin yli 20-vuotta) Suomi-lomat on aikaa, milloin huomaa muuttuneensa vanhemmaksi ja kärttyisemmäksi.
Tavallaan on tuskallisen tietoinen kaikesta siitä, mitä perhe ja ystävät kokevat täällä, tai oikeastaan mitä sitä missaa. Lapsia syntyy, häitä järjestetään, ystävät eroavat, aloittavat opiskelut, hoitavat lapsia, valmistuvat, viettävät mökkiviikonloppuja yhdessä, käyvät festareillakin. Mutta minä vain en ole läsnä, mietin joskus kesällä, muistavatko ne ihmiset joita olen tavannut minua enää? Itsekkäästi mietin ja surinkin sitä mielessäni, että ehkä kukaan ei enää muista minua, ehkä minä en tule enää keskustelussa esiin? Ja miksi tulisinkaan, olenhan vain hupsu matkaaja. Paikassa A kaipaan B:hen ja kun olen B:ssa kaipaan A:han. Tai alan miettimään mitä elämä olisi paikassa C.
Mutta toisaalta, on tärkeää osata katsoa myös kolikon toisellepuolelle,
Ulkomaille muutto on maailman paras tapa ottaa selvää, ketkä ne ihmiset joita tunnet, ovatkaan vaivasi ja energiasi arvoisia. Japaniin mennessä kelkasta karisi aika monta kaveria ja tuttavaa, nyt vuosia myöhemmin jäljellä taitaa olla ne ystävät, joita rakastaa ja ikävöi ihan missä tahansa.
Välihuomatuksena sanottakoon, että minä pidän itseäni aika valikoivana ihmisenä, mitä tulee ystäviini. Ja vielä valikoivampi olen nyt, ulkomailla ollessa.
Ja minut paremmin tuntevat kyllä tietävät, että koska olen muuttanut paljon, olen oikeasti yrittänyt pitää yhteyttä mutta pidemmänpäälle yksipuolinen yhteydenpito ei ole kivaa, enkä minä jaksa energiaani tuhlata ihmisille, jotka eivät yhteydenpitoani aikanaan arvostaneet. Rankka elämä, mutta samaanaikaan mietin, muistetaankohan minua?
Tämä ei ole valituskirjoitus. Elämä vain on niin, ihmiset muuttuvat ja kasvavat erilleen. Minä olen saanut monikirjavan ystäväpiirin useista eri maista, olen saanut oppia tuntemaan erilaisia kaupunkeja ja olen saanut matkustaa. Nähdä että elämää ihan oikeasti on Suomen ulkopuolella. Ja ehkä silloin, kun minua ärsyttää täällä ollessa, minun pitäisi yrittää muistaa, mitä olen saanut ja että, se tekee minusta erilaisen. Ei paremman, mutta erilaisen. Sitä oppii priorisoimaan muutamia viikkoja mitä vuodessa viettää vanhoilla kotikulmilla.
Siltikin seisoessani Helsinkin tuomikirkon portailla Taiteiden yössä yritin tuntea jotain, kiintymystä, herkistymistä tai surumielisyyttä, mitä en enää tuntenut.
Ja kun ottaa päähän, kannattaa muistaa niin ihmissuhteissa kuin elämässä yleensä,
"Success is not final, failure is not fatal; its the courage to continue to that counts." Winston Churchill
Samansuuntaisia ovat omatkin mietteeni. Ikävä kyllä ulkomaille muuton kurja puoli on se, että moni ihminen, ystäväksikin ajateltu, jää kyydistä pois. Joskus olen (puoliksi leikilläni) miettinyt onko Suomesta puhelimet kadonneet ja internetyhteydet sanottu irti,kun ei puhelin soi eikä sähköpostit kulje. Minä olen useinmiten se, joka pitää yhteyttä. Ja todellakin harmittaa häät ja monet muut juhlat, joihin en ole mukaan päässyt. Mutta eihän näitä vuosia poiskaan vaihtaisi. Bitter sweet, vai miten se nyt menee.
VastaaPoista