Suomiloman loppukaneetit

Sisko kuorsaa toisella puolella, terrieri toisella ja telkkarista tulee ruotsalaista Beck-poliisisarjaa. On perjantai, tai oikeastaan jo lauantai. Huomenna lahden kohti Skotlannin kulmia British Airways siivin, ja on aika hypettää vähän tätä elämää.

(Liian) Nopeasti meni taas tämä loma. Loman aikana tuli nähtyä paljon, mutta kuitenkin liian vähän. Tapasin mukavasti ihmisiä, mutta liian paljon jäi tapaamatta. Aikaa tuli vietettyä sukulaisen luona sairaalassa paljon, mutta ei se haittaa. Parempi viettää nyt, ettei sitten jää harmittamaan. Ulkomailla asumisen (varjo)puolia on myös se, että on auttamattoman kaukana kun joku, josta välität, sairastuu. Etkä voi auttaa niin(kään) paljoa, mitä haluaisit. Tottuukohan tähän sitten ikinä, ehkä ei. Valitettava tosiasia kuitenkin on se, että minä en voi (enkä haluakaan) pitää yhteyttä kaikkiin niihin ihmisiin, joita joskus ajattelin kavereinani. Minulla on ystäviä ympärimaailmaa, ja siinä missä ilahduttavan moni ystävä Japanin ajoilta on pitänyt yhteyttä skypellä, mesellä, sähköpostilla ja kirjeellä, monen monta suomalaista kaveria on pudonnut matkasta. Kaikki kreditti tosin niille tärkeimmille ystäville ympärimaailmaa, että vuorovaikutus ja halu pitää yhteyttä on ollut kaksipuoleista ja tarkoin varjeltua.

Kolme viikkoa Suomessa herättää sen pienen kunnia-suomalaisen sisälläni, ruisleipä ja irtokarkit ovat hyviä, bussit tulevat ajoissa, presidentti ja pääministeri on nainen, luonto on vihreää ja kaunista ja ystäviäkin on hauska nähdä. Feissareillekin jaksaa hymyillä ja kaupungin jokasyksyiset sotaveteraanien syyskeräyksen kerääjät saavat polvet veteläksi. Ensimmäinen viikko on mukavaa, toinen taivasta ja kolmantena alkaa jo herätä siihen todellisuuteen, että kaikki (vaikka paljon on kaunista ja hyvää) ei ole taivaallista Suomessa ja on ihan mukava mennäkin taas takaisin englanninkieliseen arkipäivään, opiskella ja istua pubissa Sunnuntai-paistilla. Kaipaan small talk -kulttuuria, kaipaan yliopiston ystäviä, kaipaan kumma kyllä; Brittimiesten kohteliasta asennetta naisia kohtaan. Jokaisessa pienessä tytössä asuu pieni prinsessa, joka tahtoo tulla kohdelluksi hienosti. Ja tällä asenteella tarkoitan ihanyleistä huomaavaisuutta naisia kohtaan. Vaikka sen bussi-istuimen antoa ruuhkabussissa, oven avausta tai painavan laukun nosto-apua, jotain mitä minä en koskaan kohtaa täällä Suomessa. Tai jos kohtaan, nämä herrasmiehet ovat harvinaisuuksia. Ei sillä, olen aina ajatellut, että suomalaisen miehen tasa-arvokäsitys on erityislaatuinen, niine hienouksineen ja ryppyineen.

Ei sillä, olen minäkin kapinoinut ystävieni, vaikka E:n, perinteistä naiskäsitystä vastaan. Yrittänyt todistaa, että minäkin olen ihan yhtä vahva tai sen sellaista ja aiheuttanut E:lle harmaita hiuksia. Mutta noh, täytyy kyllä sanoa, että tämä Suomi-loma on avannut silmät, että ehkä minä en olekaan niin poikamainen ;-) Jokaisessa tytössä asuu pieni prinsessa.

Täytyy antaa pojille tunnustusta kun päästään kaikki taas takaisin.

Ja no small-talkista on sanottava, ettei sanojen please ja thank you pitäisi olla niin vaikeaa käyttää... Voitte vaan kuvitella kun minä menen suomalaiseen subwayhin ja hoen kokoajan "Kyllä Kiitos" "Kyllä Kiitos" , saa pikaruokaravintotyöntekijältä todella kummia katseita. Keskustelukin kaupankassalla seuraavaan malliin

Kassa: "Hello Dear! How are you doing today?"

Minä: "Oh Hello! I am fine thank you, how are you doing?"

Kassa: "Oh Im great! Awful weather isnt it?"

Minä: "Indeed it is"

Kassa: "Do you need any help with packing today ma'an?"

Minä: "No thank you. I will be just fine"

Kassa: "It would be a total of 15,90 today please"

Minä: "Thank you, here is twenty pounds note for you"

Kassa: "Thank you!"

Kassa antaa vaihtorahan ja hihkaisee

"Have a good day!"

Minä: "Thank you! Same to you! "
Kassa: "See you later!"
Minä:"Bye Bye!"

tuntuu tällähetkellä mukavalta muistolta kotoota. Vaikka suomalainen usein ei puhu, jos ei ole pakko. Ja brittien puheliaisuus "How are you?" -kulttuuri tulkitaan vaan kummallisena, kun tosiasiahan on etteivät tuntemattomat ihmiset välitä oikeasti miten sinä juuri voit. Tämä nähdään tekopyhänä. Mutta toisaalta, ehkä brittiläisyys on aivopessyt minut, mutta olen alkanut pitää small-talk kulttuuria toisten ihmisten huomioimisena. Ainakin se, joka törmää sinuun kassajonossa ja tönäisee tiedostaa olemassaolosi, ainakin minun kokemukseni mukaan täällä Suomessa, aina välistä tuntuu että suomalainen ei yleensä edes huomaa.

Mutta tälläkertaa on aika taas pakata salmiakit ja ruisleivät laukkuun, joka jo pursuaa kaikkea ostettua ja suunnata sunnuntai-aamuvarhaisella Helsinki-Vantaalle. Kiitos kaikille, joita näin. Niitä joita en nähnyt, nähkäämme sitten seuraavan kerran kun tilaisuus tulee.