Olen yrittänyt lukea niin paljon kuin olen voinut, mutta auttamattomasti olen jäänyt jo jälkeen. Varsinkin viime viikonloppuna.
Perjantaina tapasin E:tä ja sekoiltiin sen keittiössä. E laittoi ruokaa ja minä lähinnä olin kävelevä katastrofi. Ei siitä sen enempää :-D Sanoisin että jos äitini olisi koskaan ollut kotitalousihmisiä... olisi varmaan kieltänyt tyttäryyteni :D Mutta onneksi äeteen kädessä ei ole koskaan paljoo puulusikkaa enempää pysynyt.'
Löysin oikopolun kotiin E:ltä. matkaa on joku 25minuuttia sitä kautta. Tosin kauhean pimeällä ei voi tietä käyttää... Mutta kaunis reitti muuten juostessa vaahteranlehtien kanssa.
Viime lauantaina mulla oli first aid duty paikallisen jalkapallojoukkueen pelissä. Aberdeen Football Club pelaa Skotlannin liigassa, tänään vastassa oli Edinburgh Hearts. Peli päättyi 1-0 Heartseille, mutta oli ihan mielenkiintoista seistä kentän kulmalla katselemassa miten ihmiset käyttäytyy. Sitä kuuluisaa sosiaalipsykologiaa...Jos kukaan on koskaan ollut brittijalkapallopelissä... niin tiedätte mitä tarkoitan. En koskaan lakkaa ihmettelemästä... jalkapallo on kuitenkin vaan sitä jalkapalloa.
Yliopistolla on kohuttu krikettijoukkueen kapteenin kuolemasta. Täysin terve 21-vuotias urheilijanuorukainen ei vain yhtenä päivänä herännyt. Kuoli sydänperäiseen tulehdukseen. Siihen yhteen tautiin minkä nimeä mulla ei nyt ole päässä. Kauhean surullista :( Tapasin ko.pojan ja hänen tyttöystävänsä kerran kotibileissä.
Mutta kuten sanottua, ihan niinkuin viime viikolla Afganistanissa menehtynyt avustustyöntekijä Linda Nordgrove, joka oli Aberdeen Uni graduate, tai ne kaksi poikaa kolme vuotta sitten jotka menehtyivät vuoristossa yllättäneeseen lumimyrskyyn, muistot ei koskaan kuole. Unohtamattakaan Alfieta, vanhaa herrasmiestä, joka oli tehnyt elämäntyönsä lihanleikkaajaana (engl.Butcher) ja sitten eläköityään alkanut opiskella, menehtyi vanhuuteen 83 vuoden ikäisenä viime kesäänä kahden tutkinnon haltijana ja kolmaskin oli vain kahden tentin ja yhden esseen päässä, nämä ihmiset jättävät osansa tämän yliopiston kirjoihin ja antavat taaksejääneille ikävän muistutuksen siitä, että elämä on ihan oikeasti lyhyt.
Mietin yksi päivä taas kaikkia niitä ihmisiä joita olen 22-vuoden elämäni aikana tavannut.
Ja miten hienoa se on ollut. Mietin Japanin porukkaa. AMerikkalainen ystäväni Charlie sanoi viisi vuotta sitten palaavansa Japaniin, asuu tällä hetkellä Osakassa yliopistovaihto-opiskelijana. Ruotsalainen Daniel halusi palata Japaniin, palasikin, eikä lannistunut kun ensimmäinen yliopistohaku ei tuottanut tulosta vaan palasi viime kuussa Japaniin uudelleen valmistautuakseen pääsykokeisiin. Amerikkalainen Alyscia solmi avioliiton toivottavasti elämänsä rakkauden kanssa elokuussa. Brasilialainen Isabela löysi itsensä Ruotsista. Saksalainen Sina lähti kohti Malesiaa viime Heinäkuussa. Mietin aikaa Japanissa, ja miten kasvattavaa se oli. Meidän porukan hajautumisesta sen näkee, miten hämmästyttävän pieni paikka maailma on. Olen saanut tuntea käsittämättämön kansainvälisiä ihmisiä. Monet tuntemani ihmiset ovat ylittäneet mantereita ja maita jälkeenjääneistä perheistään huolimatta, ovat rohkeasti lähteneet kohti unelmiaan. Epäonnistumisen jälkeen he ovat yrittäneet uudelleen.
SKotlannissa olen tavannut Emilyn, perusskotin, ikänsä näillä kulmilla asuneen ujon biolääketieteilijän, joka ei ole koskaan käynyt Englannissa. Tai Samanthan, joka ei tiennyt EU:n ja YK:n eroa. Olen tavannut Jordanin, maailman ainoan gingerhead -pojan joka voi todeta, ettei ottaisi uutta Punaisen Ristin uniformua koska se on punainen sillä vanhan univormun sininen sopii paremmin hänen hiuksiin. Olen saanut tavata ja tuntea E:n, tuon hämmästyttävän "product of Scotland" - miekkosen, jolla on hatara mielikuva ympäröivästä maailmasta ja maailman paras applecrumble (omenapaistos) resepti. Jolla on ollut kärsivällisyyttä ja rohkeuttakin (kun on tarpeeksi kaivanut ja yrittänyt saada hänen pientä sanallista arkkuaan avautumaan) Olen saanut tuntea Patrickin, puoliksi irlantilaisen puoliksi suomalaisen pojan joka kasvoi Skotlannissa.
Olen saanut tuntea Liz:in englantilaisen armeijaperheen tyttären, joka kasvoi maan top 5 sisäoppilaitoksessa ja vaikka sairaanhoitaja Janinen, jolla on samalainen palo nähdä maailmaa kuin minulla oli pikkutyttönä oli. Unohtamatta kaikkia Britannian Punaisen Ristin ihmisiä, mutta pointti oli että ihmiset joita minä olen kohtalaisen lyhkäisen elämäni aikana tavannut ovat olleet etuoikeus ja kunnia.
Mietin kerran E:lle (siis minä puhuin E kuunteli) että millaisikohan tarinoita minulla on vanhana mummerona kerrottava Skotlannista. Minä sanoin, ettei minun tarvitse olla vanhamummero kertoakseen hienoja tarinoita. Mutta ihmisten erilaisuus on se, mikä minun elämästi on tehnyt hienon. Ette varmaan voi kaivaa kahta erilaisempaa ihmistä kuin minä ja E, ja no, kuulema minä olen "most hilarious girl on the earth" eli yhteistyö sujuu, ainakin toistaiseksi.
Odotan jo perjantaita kuin kuuta nousevaa... I study hard but party harder! 8)
Ensi viikolla on Halloween... yuk... yritän kehittää Tekosyy No.3 millä pääsisin pukeutumisesta eroon.. mutta katsotaan onnistutaanko.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti